Kokkola starttaa jälleen!

Monta rautaa tulessa!

Neljäs The Early Bird Gets the Word -koulutuskokonaisuus starttasi Kokkolassa 19.3. Mahtavaa oli huomata, että osallistujajoukko kattoi kouluasteita aina eskarista lukioon saakka - mikä upea tilanne jaetulle asiantuntijuudelle, ja mikä upea näköalapaikka erilaisiin kehitysvaiheisiin ja oppilaita kiinnostaviin autenttisiin tilanteisiin! Niiden löytäminen ei vain aina ole helppoa - se todettiin moneen otteeseen. Vaikka toisaalta, motivaation - joka on kaiken oppimisen perusta - löytyminen on lähes mahdotonta, jos oppimisprosessia ei saada ankkuroitua oppilalle tuttuun ja kiinnostusta herättävään asiaan. Kielen varhentamista koskevissa asioissa tosin kiinnostuksen herättäjänä toimii usein jo itse kieli, jonka kautta otetaan haltuun pieniä tilanteita esimerkiksi pelaten ja leikkien - ja kuinka tärkeä pohja tällä varhentamisella luodaankaan?! Sen kautta rakennetaan kivijalkaa sille oppimisen talolle, jonka rakentamista jatketaan läpi elämän.

Aamupäivä aloitettiin hämmentämällä aivoja sukekielellä. Osa aloitti tutusti rakenteiden selvittelyllä, osa otti haltuun fraaseja, osa opetteli sanoja... joka tapauksessa, Eurooppalaisen viitekehyksen A1 -tasolla liikuttiin ja kielitaito laajeni. Hyvä toteamus olikin se, että kielitaito alkaa pienestä ja laajenee koko elämän! Ja toinen varsin tärkeä toteamus oli sekin, että kielitaidon hyvyyttä tulee verrata niihin tavoitteisiin, joita sille on asetettu - ei johonkin, jota ei ole määritelty. Tavoitteisiimme peilaten, jokaisen osallistujan sukekieli oli varsin hyvää! 

Kun oman kielen kehittely alkoi, luovuus pääsi valloilleen - toisaalta taas leikittäessä toisten luomia leikkejä täysin uudella kielellä, aivot joutuivat pinnistelemään melkoisesti. Joku totesikin, että oppi huomaamaan sen, miltä oppilaasta voi tuntua täysin uuden kielen keskellä. Väsymystä, levottomuutta ja hämmennystä. Usein vähemmän on enemmän ja kielen yhdistäminen oppilaalle tärkeään asiaan, omaan elämään tai elämänvaiheeseen, muodostuu tässä tärkeäksi avaimeksi. Pohdimme myös sitä, onko mahdollista huomioida jokaisen oppilaan kiinnostuskohde ja siihen liittyvä sanasto? Asiaa voi lähestyä monella tapaa kielen opetuksen varhentamisen (ja muunkin opetuksen) näkökulmasta:
-luodessani yhteiset tavoitteet (esim. Ops Ai T1 ja Eurooppalainen viitekehys A1 -taso vuorovaikutus ja kuullun ymmärtäminen) ja mahdollisesti sanaston, jota tehtävässä tulee käyttää, voin laatia tehtävän, jossa jokainen oppilas voi yksilönä tai pienenä ryhmänä hyödyntää mielenkiintoaan (esim. ruokasanastosta tehdään peli (oppilaat voivat keksiä pelin itse), muovaillaan ravintolaan ateriamalli ja tehdään menu,  leikitään telkkarin kokkiohjelmaa ja valmistetaan pieni välipala, tai tehdään kaveri/perhekuva, jossa kunkin lempiruuat tehdään näkyviksi.... jne.
-voin luoda yhteiset tavoitteet ja antaa oppilaille vapauden leikkiä heitä kiinnostavilla leluilla (barbit, robotit, pikkuautot, muovieläimet, käsinuket....) ja heidän valitsemimillaan (valmiilla) sanastoilla (esim. valmis vuoropuhelu, jota oppilaat voivat täydentää) tai tilanteilla (itse keksityt tai vaikkapa arvotut, kuten "kioskilla", "pitsalla", "avaruudessa", "jäätelötehtaalla"...), joita harjoitellaan leikin yhteydessä
-voin kysyä oppilaiden kiinnostuskohteista ja pyytää heitä etsimään siihen sopivaa sanastoa ja sen jälkeen kertomaan kiinnostuskohteestaan näiden sanojen kautta itseä kiinnostavalla tavalla: tehden julisteen, digitaalisen kirjan, tavallisen kirjan, uutiskatsauksen jne. (tavoitteet toteutuvat yhä)

--> Kaikki eivät välttämättä tee samoja juttuja eivätkä kiinnostu kaikesta samasta, mutta ryhmät, työtavat tai aiheet voivat virittää innostuksen johonkin, jonka välineenä kieli toimii. Jokainen kuitenkin innostuu jostain. Ainakin joskus. Kuinka saan tämän innostuksen näkymään? Opettajana olen sytyttäjänä: pienikin liekki on tärkeä, jos suurta leimahdusta ei heti synnykään. Mutta senkin aika on joskus. On oltava. Siitä pidän soihdunkantajana huolen.

Puhetta tuli myös scaffoldingista (Vygotski), jolla viitataan oppilaan lähikehityksen vyöhykkeeseen. On totta, että toisten oppiminen ja osaaminen ovat korkeammalla tasolla kuin toisten. Näin on elämässä aina asiasta riippuen. Tällöin oikeanlainen ja oikea-aikainen tukeminen ovat tärkeitä, jotta opettajana kykenen ohjaamaan oppilasta hänen omalla tasollaan ja hieman nykyistä taitotasoa korkeamman tason tehtävillä.  Miksi näin? Kun haasteet ovat sopivassa suhteessa opiskelijan kykyihin, opiskelija oppii paremmin kuin jos tehtävät olisivat tämän taitotason alapuolella tai liian paljon hänen taitotasonsa yläpuolella. Jotkut tarvitsevat tietyn asian oppimiseen enemmän aikaa kuin toiset - mutta tämäkään ei ole kiveen kirjattu asia: kun viivähdän jonkin minulle haastavan asian parissa sen ajan, jonka tarvitsen oppiakseni, saatan kohta edetä jälleen vauhdilla. Rakennuspalikat järjestäytyvät uudelleen. Tämä on tärkeää. Oppiminen vaatii aikaa. Ja joskus se vaatii vielä enemmän aikaa. Ja oikeastaan oppimisessa vauhti ei olekaan se tärkein asia vaan eteenpäin meneminen. Kuinka osaisinkaan iloita jokaisesta askeleesta, jonka otan? Ja kuinka näkisin ilon myös kanssamatkaajieni silmissä? Minä etenen, vaikkakin hitaasti, mutta etenen. Opin yksilöllisesti ja siihen minulla oikeus. Olen yhtä arvokas, ainutlaatuinen ja hyvä tyyppi oppimisnopeudestani huolimatta. Tunnistaa ja tunnustaa, ohjata, auttaa ja opettaa. Siinäpä tekemistä itselleni. Oppijalle ja opettajalle.


Virisipä joukossamme myös hyvä keskustelu siitä, miten ja milloin kielioppi tulee opettaa? Tässäkin tarvelähtöisyys ja autenttisuus ovat päivän sanoja. Kun oppilas on esimerkiksi tehnyt haastattelun ja hän kirjaa sen, hänelle syntyy tarve esimerkiksi vuorosanaviivan ja sanajärjestyksen käyttöön. Oikea-aikaisuus on valttia! Opetussuunnitelmakin ohjaa kielitietoisuuden opettamiseen tekstilähtöisesti (ts. ensin tarve, sitten oppi).

Paljon on tehty ja paljon on puhuttu! On kohdattu ja hämmennetty ja lisätty aineksia yhteiseen keitokseemme, jonka tehtävänä on tuottaa iloa ja innostusta kieltenopetuksesta ja kielten oppimisesta. Sekä opettajana että oppijana.